Kaiken vaivannäön (kv-koordinaattorihan sen suurimman vaivan tietenkin näki), soutamisen ja huopaamisen, turhautumisen ja toivon jälleenheräämisen jälkeen minun on vihdoin jälleen aika ainakin toistaiseksi luopua tuosta vaihtoonlähtöajatuksesta. Mutta palataanpas ajassa jälleen hieman taaksepäin. Viimeksi siis vaihtorintamalta päivittelin kuinka kaikki mieluisimmat vaihtoehtomme olivat kariutuneet ja vaihtoehdoiksemme olivat valikoituneet Portugali ja Viro. Viro oli meille molemmille kohde, jonne olisimme varsin mielellämme lähteneet, mutta Portugali ei ollut meidän listamme kärkipäässä. Oikeastaan emme olisi sinne enää tulevaksi syksyksi halunneet yrittää ollenkaan, mutta kv-koordinaattori kysyi sinne paikkoja joka tapauksessa, kun olimme sinne täksi kevääksikin yrittäneet päästä. Onneksi Portugalista kuitenkin tuli viestiä, että siellä päässä kv-koordinaattori oli juuri vaihtunut toiseen, eikä heillä ollut takeita englannin kielisten kenttien löytymisestä.
Olin jo jonkin aikaa mietiskellyt sitä, että olikohan minun tarkoitus ollenkaan lähteä, kun näin paljon ovia suljettiin meidän edestämme. Tiesin kyllä, että prosessi olisi aikaa vievä ja varmasti monesti paikkaa joutuu hakemaan kauankin, mutta meidän tapauksessamme prosessi oli jotenkin erityisen hankala. Niinpä minä rukoilin, että jos Virosta aukeaa paikka niin minä lähden sinne, mutta jos emme saa paikkoja Virosta, niin minä en enää yritä syksyksi lähteä mihinkään. Ja kuten arvata saattaa, saimme lopulta tiedon siitä, että Virosta ei meille kenttiä löytyisi. Tartossa meille oli tarjolla kaksi harjoittelupaikkaa ja Tallinnassa vain yksi, joten emme voineet valita kumpaakaan kohdetta, sillä vaihdoin minimimitta on kolme kuukautta.
Olin aika hämmästynyt tuosta tiedosta. Tiesin, että minun hakuni oli nyt tässä. Vaikka hakuaika olikin jo loppunut, niin kv-koordinaattori sanoi, että kyllä hän meille vielä paikat löytäisi. Ja niinpä hän ehdotti seuraavaksi kohteeksi Unkaria. Oli perjantai kun hän lähetti meille sähköpostia ja minä pyysin saada miettiä asiaa viikonlopun yli, vaikka tiesinkin että minun pitäisi vain ilmoittaa että peruutan lähtöni. Tiedostin, että tässä vaiheessa taistelin vain Jumalan tahtoa vastaan, koska halusin lähteä vaihtoon niin paljon. Viikonlopun aikana kun asiaa mietiskelin, tulin siihen lopputulokseen, ettei minulla oikeastaan ollut edes muuta vaihtoehtoa kuin ilmoittaa lähtöni peruuntumisesta. Tai olihan minulla vaihtoehto, mutta ei se oikeastaan ollut minulle vaihtoehto. Juttelin muutaman ystäväni kanssa ja hekin sanoivat asian mielestään olevan aika selvä: minun tarkoitukseni ei ollut nyt lähteä. Ystäväni aikoi jatkaa hakuprosessia vielä ja jotenkin tiesin, että kun minä peruutan lähtöni niin hän tulee saamaan myönteisen vastauksen.
Sunnuntaina sitten laitoin kv-koordinaattorille raskain sydämin viestiä, että minä en ole lähdössä. Tiesin sen olevan oikea ratkaisu ja tiesin myös, että en itsessäni olisi niin vahva että olisin enää pystynyt lähtöä perumaan jos Unkarista olisi löytynyt paikka myös minullekin. Sen sähköpostin kirjoittaminen oli muuten todella vaikeaa. Kävin todella kovaa kamppailua oman tahtoni ja Jumalan tahdon välillä, mutta onneksi se puoli minusta voitti, joka on valmis toimimaan Jumalan tahdon mukaan, maksoi mitä maksoi.
Ja kuinkas ollakaan, muistaakseni heti maanantaina ystäväni kertoi, että hän sai Unkarista myönteisen päätöksen. Toisaalta tämä oli erittäin selkeä merkki minulle siitä, että minun ei ollut tarkoitus lähteä. Mutta toisaalta harmittelin todella paljon sitä, että minä en nyt sitten ole lähdössä. Siitä huolimatta olin myös todella kiitollinen Jumalalle siitä, että hän oli sulkenut ne kaikki lukuisat ovet. Ja tajusin myös, että ehkä Jumala oli jo aikaisemmin puhunut minulle että minun ei kuuluisi lähteä, mutta minä omassa halussani olin yrittänyt tehdä kaiken lähdön eteen ja Jumalan piti vain hieman pitemmän kaavan kautta nyt sitten näyttää tahtonsa minulle. :D Ja kyllä se viikonlopun mietintäkin sai minut tajuamaan ettei minun enää kuuluisi jatkaa hakemista, koska ajatuskin siitä tuntui oikeastaan ahdistavalta. Tiesin, ettei olisi ollut oikein jatkaa enää.
Silti minulle jäi koko hommasta hieman tyhjä fiilis. Mikä tosin johtuu ihan omasta höpsöydestä. Kun olen melkein vuoden nyt pyörittänyt tuota vaihtoonlähtöä mielessäni ja tehnyt kaikkeni jotta pääsisin unelmani toteuttamaan, niin tuntuu aika tyhjältä toistamiseen olla tilanteessa, jossa en olekaan lähdössä mihinkään. Viime kerralla olin oikeastaan helpottunut, kun silloin joskus vuoden lopulla sai varmistuksen, että Suomeen oltiin jäämässä. Mutta nyt kun olin oikeastaan täysin varma siitä, että tulen viettämään ensi syksyn ulkomailla, niin tuntuu jotenkin että en osaa jäädä paikalleni ja tuntuu tyhmältä palata takaisin Jyväskylään syksyllä.
Minua kuitenkin lohduttaa ajatus siitä, että Jumalan suunnitelmat ovat todellakin niitä minun unelmiakin suurempia. Sillä on tarkoitus, että minun ei kuulu lähteä vaihtoon nyt, syyn sille näen luultavasti myöhemmin. Ja minä tiedän, että paikkani ainakin jonkin verran tulevaisuudessa on jossain ulkomailla, joten minun täytyy vain odottaa milloin aika on oikea. Ja eihän tämä ulkomaille estä lähtemästä! Minä olenkin päättänyt, että koulun loppumisen jälkeen jossain vaiheessa toukokuun loppua tai kesäkuun alkua minä lähden jonnekin reissuun! En ole vielä oikeastaan päättänyt, että haluanko lähteä jollekin rantalomalle vaiko kaupunkilomalle. Jos teillä on jotain ehdottomasti vierailemisen arvoisia paikkoja tai vaihtoehtoisesti paikkoja jonne ei missään nimessä kannata lähteä, niin vinkkejä otetaan vastaan! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti