Nyt kävi näin - asiaa homeesta

Tällä kertaa kirjoittelen luettavaksenne kenties hieman poikkeavanlaisen tekstin. Aion nimittäin kertoa teille siitä, kuinka reilut kaksi vuotta sitten aloin oireilla sisäilmaa ja mitä todennäköisimmin siinä olevaa hometta. Jos tämä  postaus täyttää sen tarkoituksen, mitä varten sitä nyt tässä näppäilen, niin kenties joku teistä saa vastauksen selittämättömille oireille ja tuntemuksille siitä, että vikaa löytyy ainoastaan korvien välistä. Itse nimittäin varsinkin alkuaikoina mielsin itseni vain suunnattoman laiskaksi ihmiseksi, jolla ei ole mitään muuta vikaa kuin kenties asennevamma. Mistä tämä kaikki sitten sai alkunsa?

En muista ennen Jyväskylään muuttoani koskaan kärsineeni vastaavanlaisista oireista, vaan kaikki alkoi vasta siinä vaiheessa kun muutin opiskelujen perässä tänne Jyväskylään syksyllä 2011. Koko ensimmäisen syksyn kärsin peräperää iskevistä flunssista, joita parhaimmillaan taltuttelin parin kuukauden verran. Kun edellinen tuntui vihdoin olevan historiaa niin seuraava iski päälle. Pistin kaiken vain maisemanvaihdoksen ja sen aiheuttaman täydellisen elämänmuutoksen piikkiin. Muistaakseni se oli myös tuota ensimmäistä opiskeluvuottani, kun sain ensimmäisen korvatulehdukseni sitten lapsuusvuosien. Vaikka yritinkin keksiä tälle kaikelle loogista selitystä, kyllähän ihmiset toisinaan sairastelevat tiuhaan tahtiin (vaikka minä en yleensä sairastelekaan juuri koskaan), niin jälkeenpäinhän se on helppo sanoa, että tämä enteili jo kovaa vauhtia sitä edessä häämöttävää myrskyä.

Toinen opiskeluvuosi alkoi hataran muistini mukaan melko hyvin, tai ainakaan tilanne ei ollut pahentunut kevääseen verrattuna. Vietin kyllä kesän tosin kotipaikkakunnallani enkä ole siellä koskaan aikaisemminkaan oireillut, että ehkä sillä saattoi olla osuutta hyvään olooni. Kevään 2012 voisikin sitten sanoa olevan se käännekohta tässä tarinassa. Tammikuussa tein tosiaan harjoittelua keskussairaalan tapaturmaosastolla, muistan mainitsenineenkin (käytin valehtelematta minuutin jos toisenkin sen miettimiseen, että miten tämä sana taipuu, enkä ole vieläkään tuosta kirjoitusasusta täysin varma :D) tuosta harjoittelusta täällä blogin puolella. En kuitenkaan tainnut kertoa siitä kuinka lopulta jouduin olemaan harjoittelun muutamat viimeiset päivät kotona sairastamassa, sillä minusta tuli oudon pahoinvoiva tuolla osastolla. Tämähän nyt oli aivan liian helppo laittaa alati kenkkuilevan vatsani syyksi, sillä no, se nyt vain toisinaan on todella kipeä kaiken aikaa. Kunpa olisin jo tuolloin tiennyt asian todellisen laidan.

Akuuttiosaston harjoittelun sain kuitenkin loppujen lopuksi suoritettua melko kivuttomasti, ja helmikuussa oli aika siirtyä mielenterveysharjoitteluun suljetulle osastolle. Pyydän anteeksi kielenkäyttöni, se ei yleensä ole näin karkeaa, mutta tuolloin helvetti pääsi kirjaimellisesti irti. Oireiluni osastolla alkoi välittömästi harjoittelun alettua. Ensimmäisenä saastaisen sisäilman tiedostivat silmäni, jotka alkoivat kuivua ja kutista. Olen aikaisemmin käyttänyt silmätippoja ainoastaan siitepölyaikaan, mutta nyt jouduin ostamaan sellaisia. Ihan vain tuon sisäilman takia. No, eiväthän ne oireet toki siihen loppuneet. Muistaakseni oireiden kirjoon tuona aikana kuului kaikkea mahdollista aina ruokahalun puuttumisesta pahoinvointiin, järkyttävään vuorkauden ympäri kestävään väsymykseen ja muutenkin kerrassaan outoon oloon. Hälytyskellot alkoivat soida siinä vaiheessa, kun jouduin ottamaan käyttöön astmalääkkeeni, joita tavallisesti tarvitsen ainoastaan tuona samaisena siitepölyaikana ja satunnaisesti joskus muulloin. Astmaoireiden ilmeneminen saikin minut lopulta keskeyttämään harjoittelun kokonaan, sillä en vain yksinkertaisesti tohtinut palata osastolle enää, sillä pelkäsin ilmateideni vielä joku kaunis päivä tukkeutuvan siellä kokonaan. Kolme viikkoa sitä kesti, neljä olisi pitänyt jaksaa. Onneksi opettaja armahti sen verran, että yhden pienen lisätehtävän kirjoittamalla pääsin tuonkin harjoittelun läpi.

Tämän edellämainitun harjoittelun aikana koin vihdoin valaistuksen oireideni syystä. Eräs ystäväni teki harjoittelua myös samassa sairaalassa samaan aikaan minun kanssani ja yhdessä asioita vatvottuamme, tulimme siihen tulokseen, että kärsimme molemmat homeisesta sisäilmasta. Pitkien pohdintojen jälkeen molemmat saivat selityksen myös moniin muihin aiemmin esiintyneisiin oireisiin ja tajusin itsekin oireilleeni tuota sisäilmaa Jyväskylään muutostani saakka. Tuon viimeisimmän harjoittelun aikana olin kuitenkin altistunut jo niin pahasti, että olemiseni kampuksellamme alkoi olla silkkaa mahdottomuutta. Erityisesti muutama kerros ja luokkahuone olivat sellaisia, joissa aloin voida miltei välittömästi pahoin, mutta se sai minut kyllä välttelemään koko laitosta. Loppuviimein tilanne äityi niin pahasti, että suunnittelimme oireilevan ystäväni kanssa opiskelua itsenäisesti joko kirjastolla tai toistemme luona, koska emme enää halunneet mennä koululle. Onneksi opettajat ottivat oireilumme vakavasti, sillä emme olleet ainoita opiskelijoita tai henkilökunnan edustajia joilla oireilua oli, ja näin ollen koko loppukevään luennot siirtyivät toiselle kampukselle. Tämän rakennuksen vaihdoksen jälkeen opiskelu sujui vaivattomasti.

Tänä syksynä aloitin sitten lukuvuoden yhdellä sisäilmaoireettomalla harjoittelulla keskustan terveysasemalla. Olin ihan unohtanut jo kaikki kamppailuni tämän ongelman kanssa, kunnes tuli sitten lokakuun loppu ja aika aloittaa tämä sisätautien harjoittelu. Ensimmäinen viikko meni oireettomana, kunnes perjantaina minulle nousi ihan kunnon kuume. Jo tuolloin mielessäni kävi, että jokohan tämä taas olisi tätä, mutta oletin sitten kerrankin sairastuneeni vain vanhaan kunnon flunssaan. Luulot pelkästä flunssasta karisivat kuitenkin siinä vaiheessa kun mittari ei noussut edes lämpölukemiin enää koko viikonlopun aikana, mutta kuuden tunnin jälkeen maanantaina mittari näytti töissä taas 38:aa astetta. Silloin taisi päästä muutama ärräpää; tämä on taas tätä.

Kuumeen lisäksi  mukaan kuvioon tuli taas jälleen jo muutama tutuksi tullut ystävä: pahoinvointi, ruokahaluttomuus, loputon väsymys ja huimaus. Juttelin asiasta opettajani kanssa hänen käydessään toisella viikolla väliarvioinnissa osastolla ja sovimme, että tekisin lyhennettyä päivää ja kokonaisuudessaankin hieman vähemmän tunteja kuin normaalisti. Tuolloin uskoin todella vahvasti, että kykenisin saavuttamaan tarpeellisen tuntimäärän ja saisin harjoittelun suoritettua, mutta toisin kävi. Muutaman päivän ajan tuo 6-7 tunnin lyhennetty työpäivä toimi, mutta pian olo alkoi huonontua jo siinä määrin, että jo osaston ovelta teki mieli melkein kääntyä takaisin. Jos harjoittelun alussa kuume nousi vasta seitsemännen tunnin kohdalla, niin tällä viikolla se näytti lämpölukemia jo kahden tunnin jälkeen. Eilen jouduin vihdoin hyväksymään sen tosiasian, että ei tuosta minun harjoittelustani tulisi mitään: olin ollut vain pari tuntia töissä, minulla oli jo kuumetta ja olo oli muutankin todella huono. Erittäin, erittäin pitkällisen harkinnan jälkeen tulin lopputulokseen, jonka tekemiseen olin jo jonkin aikaa pelännyt päätyväni, että ei tässä tilanteessa auta muu kuin jättää harjoittelu tuolla kesken. Minun olisi kuitenkin täytynyt vielä tehdä hieman reilu viisikymmentä tuntia töitä osastolla, jotta olisin saanut minimimäärän tunteja kasaan. Sehän nyt olisi kuitenkin kahdessa viikossa ollut sula mahdottomuus ottaen huomioon sen, että pystyisin kerrallaan olemaan osastolla enää ehkä juuri ja juuri sen kolme tuntia. Aloin myös pelätä oman terveyteni puolesta.

Kaikissa näissä tapauksissa skenaario on pääasiassa mennyt niin, että aluksi olon paranemiseen on riittänyt pelkästään se, että olen päässyt pois sieltä paikasta, missä näitä sisäilmaongelmia on. Aina on kuitenkin myös käynyt niin, että mitä pidempään olen altistunut, sitä kauemmin toipuminen on alkanut viemään. Nytkin tilanne on tällä hetkellä se, että olen koko ajan väsynyt ja peruskuntoni on ottanut aikamoisen kolauksen: tuntuu että minun ei tarvitse muuta kuin ottaa muutama kävelyasken niin olen jo hengästynyt ja sydämeni hakkaa tavallista nopeammin. Viimeiset kaksi vapaapäiväänikin menivät vain levätessä ja voimia kerätessä. Vaikka viimeiseen asti ajattelin jaksavani harjoittelun loppuun saakka, niin jossain vaiheessa se on vain hyväksyttävä tosiasiat. Ei minun olisi kannattanut tässä kunnossa edes jatkaa harjoittelua loppuun. Joko minulta olisi jäänyt oppiminen vähemmälle taistellessani päivittäin noita oireita vastaan tai sitten lopulta kuntoni olisi romahtanut ihan täysin.

Onneksi tämä kaksiviikkoiseni nyt ei ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, vaan tunnit tietenkin hyväksytään osasuoritukseksi tästä harjoittelusta. Tarkoituksenani olisi vielä kuitenkin tehdä tuolta osastolta harjoitteluun liittyvä tehtävä, jonka jälkeen minun pitäisi vielä suorittaa tunnit kahden viikon ajalta jossain toisessa paikassa. Luultavasti kyselen tilannetta kotipaikkakuntani vierellä sijaitsevasta kaupungista, josko pääsisin sinne kahden viikon ajaksi ensi keväänä. Vaikka minulla olisi vielä tämän vuodenkin puolella aikaa tuo kaksiviikkoinen suorittaa, niin tämä harjoittelun osa vei kyllä niin mehut, että taidan tarvita nyt vain lepoa ja rauhaa loppuvuodeksi. :) Eipä sitä auta kuin ottaa asiat sellaisena kuin ne vastaan tulevat, onneksi tässä ei vielä mitään maailmanluokan katastrofia ole tapahtunut. Nyt kävi näin. :D

Huh, siinä tuli tekstiä. Onko siellä ruudun toisella puolella ketään, joka oireilee sisäilmaa? Tai kenties joku, joka tämän postauksen perusteella alkoi epäilemään oireidensa alkuperää? Jos nyt itse olen näistä kokemuksista jotain yrittänyt oppia, niin sen, että kaikkein tärkeintä on kuitenkin pitää omasta terveydestä huolta! Ei ole mitään järkeä aiheuttaa itselleen pysyvää haittaa, jos hommat voi tehdä jossain muuallakin. Ja asioista kannattaa myös puhua. Itse ainakin olen huomannut, että kyseessä on todella paljon laajempi ongelma kuin mitä aluksi edes osasin ajatella. Tässä kuitenkin nyt hieman purtavaa viikonlopun alkuun. :p

kuvat: pinterest.com