God understands our prayers even when we can't find the words to say them

Tämä postaus on sellainen, jonka julkaiseminen pelottaa minua. En ole koskaan kertonut täällä mitään näin henkilökohtaista ja minua pelottaa tuoda ajatuksiani näin avoimena julki. En ole kaunistellut mitään, olen kirjoittanut asiat täysin totuudenmukaisesti. Tiedän, että jotkut pitävät minua varmaankin totaalisen tekopyhänä ihmisenä ja toiset mielessään leimaavat minut hihhuliksi ja lopettavat blogini lukemisen. Pyydän teitä kuitenkin ymmärtämään, että nämä ovat minun syvimpiä tuntojani, enkä luultavasti koskaan ole ollut näin alastomana ajatuksieni kanssa. Olkaa siis lempeitä ajatuksienne kanssa, jos haluatte niitä jakaa. :) 

----

When we lose God, it is not God who is lost.

Jo pitkän aikaa olen löytänyt itseni tuosta ylläolevasta sitaatista. Tai lähinnä tuosta pilkkua edeltävästä osasta. Olen ollut väsynyt elämään. Väsynyt lukemaan Raamattua. Väsynyt rukoilemaan. Väsynyt etsimään Jumalaa. Väsynyt yrittämään itse. Elämäni on tuntunut tyhjältä, sillä en ole pystynyt näkemään Jumalan siunauksia elämässäni, enkä ole turhautumiseltani tuntenut Hänen läsnäoloaan. Olen tiennyt koko ajan, että suhteeni Häneen ei ole kunnossa, mutta en ole osannut tehdä asialle mitään. "Luen vain vähän Raamattua ja lausun muutaman rukouksen ja asiat ovat jälleen kunnossa", olen ajatellut, mutta en ole päässyt puusta pitkälle. Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että en ole antanut aikaani Jumalalle ja olen vain ajatellut Jumalan ymmärtävän, sillä olenhan minä äärimmäisen kiireinen työni kanssa ja liian väsynyt antamaan aikaa hänelle, kun pääsen töistä illalla. Muut eivät ehkä edes nähneet tyhjyyttä, jota tunsin koko ajan sydämessäni. Minähän edelleenkin lauloin Hänen kunniakseen ja saatoin jopa itsekin aina hetkellisesti ylistäessäni tuntea olevani taas jälleen täysi. Todellisuus iski sitten myöhemmin. Olin hetkeksi unohtanut elämäni tarkoituksen. Tiesin, että elämäni on täyttä, kun Jumala saa olla osana sitä, mutta en tiennyt miten korjata tilanteen. En osannut.

If you are not as close to God as you use to be, who moved?

Certain thoughts are prayers. There are moments when, whatever be the attitude of the body, the soul is on its knees.

- Victor Hugo

Kun sitten viime viikolla eräs seurakuntamme vanhimmista pyysi minua palvelemaan seuraavaan sunnuntaikokoukseen musiikissa, olin aivan innoissani mukana. Enhän ollut ollut laulamassa siellä pitkään aikaan, sillä olin niin tiiviisti ollut Jyväskylässä ja käynyt vain lyhyillä visiiteillä kotona. Sitten aloin epäilemään. Mitä annettavaa minulla olisi? Kuinka voisin toimia Jumalan rakkauden välikappaleena, kun itse olin niin hukassa itseni kanssa? Kyllähän se laulaminen fyysisesti onnistuu ilman sitä tunnetta, että Jumala on läsnä siinä hetkessä, mutta mitään hyötyä siitä ei ole. Kuinka Jumala olisi voinut toimia kauttani, kun en antanut Hänelle tilaa sydämessäni? En tiedä huomasiko kukaan tuolloinkaan, että kaikki ei ollut hyvin. 

 Tässä vaiheessa Jumala kuitenkin käänsi asioiden kulun. Kyselin mitä porukka olisi tekemässä sinä päivänä, sillä kaipasin ystävieni seuraa ja jotain muuta tekemistä, kuin koneella istumista ja television tuijottamista. N sitten sanoi, että hän olisi lähdössä käymään yhteisen ystävämme S:n luona myöhemmin ja kysyin saisinko tulla hänen mukaansa. Niinpä päädyimme hänen luokseen yhdessä. Jossain vaiheessa ajauduimme S:n kanssa kahdestaan hänen huoneeseensa N:n jäädessä pitämään seuraa S:n pikkusisaruksille. Päivittelimme hieman kuulumisiamme ja kävi ilmi, että molempien kevät oli ollut enemmän tai vähemmän henkisesti uuvuttava. Tunsin ahdistusta rinnassani jutellessani S:n kanssa, sillä aloin pikkuhiljaa tajuta, että minä en voisi jatkaa näin. Minun olisi pakko tehdä nyt tälle asialle jotain, ennen kuin koko pakka leviäisi totaalisesti käsiin. Kiireen taakse olin pystynyt kaiken aikaa piilottamaan paljon, sillä minulla ei ollut aikaa ajatella asioita. Keskustelutuokio S:n kanssa sai minut kuitenkin jälleen ajattelemaan. Tämän oli loputtava.

Ajomatka takaisin kotiin selvensi ajatuksiani lisää. N osasi sanoa minulle juuri ne sanat, joita minun sillä hetkellä tarvitsi kuulla. Se ahdistus, jota tunsin jutellessani S:n kanssa alkoi pikkuhiljaa vaihtua helpotukseen ja rauhaan siitä, että Jumala ei missään vaiheessa ole unohtanut minua, vaikka minä olin unohtanut Hänet. Hän on koko ajan toiminut elämässäni, minä en vain ollut huomannut Hänen kädenjälkeään. N sanoi minulle asioita, joita en ollut edes osannut ajatella. Tiesin, että tuona päivänä asiat muuttuisivat.

Life is God's novel. Let him write it.

- Isaac Bashevis Singer

Menin kotiin ja huoneeseeni. Laitoin musiikin soimaan ja aloitin ensin rukoilemalla rukouksen, jossa lupasin Jumalalle, ettei minulla olisi mitään odotuksia tämän Hänen "tapaamisensa" suhteen. Minä aioin uudistaa suhteeni Häneen, mutta sen ei tarvitsisi olla mikään tunteellinen hetki. Minä lupasin Jumalalle, että minä en yrittäisi itse. Minä antaisin Hänen puhua minulle: avaisin vain sydämeni Hänelle. Minä sain kokea Jumalan läsnäolon. Tiesin, että Hän oli kanssani. Tiesin, että Hän halusi sulkea minut syliinsä; syliin, jossa menneitä ei muisteltu ja jossa ketään ei syyllistetty. Sain tuntea olevani rakastettu ja pitkästä aikaa minulla oli varmuus siitä, että minä todellakin olen matkalla taivaaseen. Minä tajusin, että yritykseni päästä Jumalan läheisyyteen jälleen olivat menneet pilalle nimenomaan sen takia, että olin yrittänyt itse. Olin yrittänyt kovasti lukea Raamattua ja rukoilla vain sen takia, että minusta ei tuntuisi niin pahalta se, etten ollut hoitanut suhdettani Häneen. Kyse ei enää ollut siitä, että minä epätoivoisesti tarvitsin Jumalaa. Yritin vain hiljentää oman tuntoni.

Jumala näki, että sydämen asenteeni oli muuttunut. Tällä kertaa kyse oli todellakin siitä, että minä epätoivoisesti tarvitsin Häntä takaisin elämääni, ei siitä, että halusin näyttää olevani parempi uskova tai halusta hiljentää pääni sisällä oleva ääni, joka kehoitti minua rukoilemaan ja viettämään aikaa Jumalani kanssa. Minä ymmärsin jälleen, että en halua elää ilman Häntä. En halua valita teitäni itse ja elää elämääni hakuammuntana mennen sinne minne nyt sillä hetkellä täytyy tuntuvan parhaalta. Halusin Jumalan ottavan jälleen ohjakset elämässäni. Tällä kertaa pystyin vilpittömästi rukoilemaan, että unohda minun suunnitelmani, näytä minulle omasi. Muistan edelleenkin niin elävästi yhden nuortentapahtuman moniamonia vuosia sitten, kun eräs nuori kertoi, kuinka meidän ei pitäisi tuoda Jumalan eteen listaa asioista, joita haluamme elämältämme ja pyytää Hänen allekirjoitustaan, vaan meidän tulisi tuoda Hänen eteensä paperi (vertauskuvana elämästä), joka olisi tyhjä ja alla olisi meidän allekirjoituksemme. Jumala saisi täyttää loput. Aikaisemmin olen rukoillut Jumalan tahtoa tapahtuvaksi elämässäni, mutta alitajunnassani olen kuitenkin ajatellut aina, että olisi silti kiva, jos voisin saada tämän, tämän, tämän ja tämän asian. Tällä kertaa minä annoin Jumalalle elämäni ilman odotuksia. "Tapahtukoon sinun tahtosi".

What we are is God's gift to us. What we become is our gift to God.

- Eleanor Powell

----

Ette uskokaan kuinka kauan olen taistellut mielessäni sen ajatuksen kanssa, että uskallanko julkaista tämän postauksen vai en. Yleensä painan "Julkaise" -nappia välittömästi postauksen kirjoittamisen jälkeen, mutta tämän postauksen olen kirjoittanut suurinpiirtein kellonympärys sitten ja edelleenkin sydämeni hakkaa vain ajatellessani ajatusta, että sisimpäni olisi niin avoinna blogini lukijoille. Nyt kuitenkin vedän syvään henkeä ja otan sen askeleen.

Ps. I'm sorry but I'm not going to translate this post. These words came straight from my heart and I don't feel like it is going to be the same anymore if I translate it. But stay tuned, because I'm going to keep translating most of my posts like before. :)