Pitkällisestä lomailusta johtuen unirytmini ovat heittäneet melkoista häränpyllyä. On siis varsin miellyttävää istua tähän aikaan koneella, kun aamulla pitäisi herätä herätyskelloon taas ensimmäistä kertaa hetkeen (ai niin joo heräsinhän minä siihen viimeksi lauantaina, no anyhow). Huomenna olisi nimittäin vuorossa ystävän kanssa laulamista paikallisella kuntoutuskodilla ja hieman kokoustamista illalla. On siis varsin perusteltua tehdä tänään jotain niin järkevää, kuin blogata aiheesta Jotain mitä kadut.
 |
| Forget the past. |
Minun menneisyydessäni, niin kuin varmasti monen muunkin, on asioita, jotka olisin halunnut tehdä toisin. On asioita joita häpeilen ja asioita, jotka haluaisin unohtaa. Minua esimerkiksi hävettää melko paljon se, että meinasin ajaa ystäväni auton viikonloppuna päin katukivetystä, sillä en halua hänen ajattelevan, että olen toivottoman huono kuljettaja. Olen kuitenkin pysähtynyt pohtimaan sitä, että kuinka monesti me jäämme kaivelemaan vanhoja asioita ja muistelemaan menneitä, kun todellisuudessa olemme itse ainoita, jotka ne vielä muistavat. Ystäväni varmaankaan tuskin enää muistaa koko tapahtunutta, kun taas minä vatvon miettien sitä, mitä hän minusta ajattelee. Samantapaisia esimerkkejä on lukuisia.
Elämä on kuitenkin liian lyhyt menneisyyden ruotimiselle. Asiat jotka ovat menneitä, eivät tule koskaan muuttumaan. On turha itkeä enää itkeä ihanaa hetkeä, joka jäi kokematta, koska olimme pelkureita. On turha vaivata päätään virheillä, jotka teimme, kun voisimme sen sijaan yrittää tehdä tästä päivästä ikimuistoisen. Mielestäni hyvä elämänohje on Elä jokainen päivä, kuin se olisi viimeisesi. Riippuen tietenkin siitä mitä tämä kenenkin kohdalla tarkoittaa. Minun kohdallani se tarkoittaisi sitä, että viettäisin aikaa rakkaimpieni kanssa, kertoisin heille kuinka paljon heistä välitän. Vaikka ystävämme tietäisivätkin olevamme meille tärkeitä, ei ole koskaan turhaa ilmaista sitä silti. Todellisuudessa meidän tulisikin elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, sillä huomisesta emme voi tietää. Huomista ei kenties koskaan tule (tämä ei sitten ole kannanotto mihinkään maailmanloppukeskusteluihin :D).
 |
| In the end... |
Totuus on kuitenkin se, että kuolinvuoteellamme me emme kadu niitä asioita mitä teimme, vaan niitä asioita jotka jätimme tekemättä. Oliko unelmamme muuttaa ulkomaille, mutta hyppy tuntemattomaan oli liian suuri? Pohdimmeko niin kauan kuinka tunnustaa ihastuksemme, että ihastuksen kohde oli jo löytänyt jonkun toisen? Valitsimmeko opiskelupaikan tunteiden sijaan järjen mukaan huomaten kymmenen vuoden päästä, että olemme jo nyt lopen kyllästyneet työhömme? Jos elämä on liian lyhyt menneiden ruotimiselle niin se on myös liian lyhyt siihen, että teemme päätöksiä muiden mielen mukaan tai jätämme unelmia toteuttamatta, koska jotkut niistä vaativat ponnisteluja tai siirtymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
Lauantaina nuorenillassa meidän piti jakautua ryhmiin pohtimaan erilaisia mielipiteitä jakavia ja hieman vaikeitakin kysymyksiä. Eräälle ryhmälle tuli pohdittavaksi seuraavanlainen kysymys: Jos saisit mahdollisuuden, muuttaisitko jotain menneisyydessäsi? Kysymys ei aivan sanatarkasti mennyt noin, mutta ideana oli kuitenkin se, että onko menneisyydessämme sellaisia asioita, jotka haluaisimme muuttaa, koska kadumme niitä. Pohdin kysymystä hetken ja tajusin, että en haluaisi muuttaa menneisyyttäni. Vaikka vuosien aikana olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä ja jotka harmittavat minua, ovat ne tehneet minusta ihmisen joka olen tänä päivänä. Mietin myös, että jos nyt muuttaisin vain yhtä pieneä hetkeä menneisyydessäni, kuinka paljon se vaikuttaisi sen jälkeen tapahtuneisiin asioihin ja olisiko lopputulos täysin erilainen kuin mitä se tänä päivänä on.
Haastan siis muita, mutta myös ennen kaikkea itseäni unohtamaan menneisyyden ja keskittymään tähän hetkeen. Tämä hetki on se, jolloin voimme tehdä päätöksiä ja muuttaa asioiden kulkua. Mennyt on kuitenkin mennyttä eikä sitä auta murehtiminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti