Hiphei hurraa!!

En jätä tietokonettani koskaan torkkutilaan yöksi. Eilen tein kuitenkin niin. Syynä se, että odottelin kuumeisesti pääsykokeiden tuloksia Jyväskylästä. Ensimmäisen kerran heräsin hieman jälkeen seitsemän tarkastamaan, jokohan JAMKin nettisivuilla olisi nimilista tulevan syksyn uusista opiskelijoista. Ei tietenkään. Jollain ilveellä sain jatkettua uniani (tätä ei yleensä tapahdu koskaan kun jännittyneenä odotan jotakin) ja seuraavan kerran heräsin puhelimen viestiääneen. "Kellähän minulle on asiaa tähän aikaan aamusta?" mietin ja otin puhelimen käteeni. Viestin luettuani olin täydellisen virkeä, täpötäynnä energiaa ja pääni löi totaalisen tyhjää. Tämä viesti täytyi lukea uudestaan ja uudestaan läpi ja vielä senkin jälkeen mietin, että olinkohan varmasti hereillä.

"Congratulations! You have been accepted to the Degree Programme in Nursing to JAMK University of Applied Sciences."

Itse asiassa näin juuri tuossa aamun tunteina unta siitä, että minut valittiin tuohon koulutukseen. Olin aivan yli-innoissani, mutta sitten olinkin pian jo puolihereillä ja tajusin, ettei minua oltu valittu vielä yhtään mihinkään. En tiennyt ennen aamua enkä vielä silloinkaan, mitä odottaa. Pääsykoe meni omasta mielestäni hyvin, mutta jos hakijoita pelkästään tuohon ohjelmaan oli se 1122, joista 368 pääsi pääsykokeisiin, joista 40 saa aloitupaikan koulussa, niin laskekaapas kuinka suuri osa sisälle sitten loppuviimein pääsee. Yksi kymmenestä pääsykokeisiin valitusta. Naurettavan pienet mahdollisuudet ja minun lottorivini kun ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen tuottoisa. 

Tavasin tuota viestiä varmaan viiteen kertaan ennen kuin aloin tajuta sen sisällön. Oliko minut todellakin valittu? Olin aivan varma, että tuolla toisessa päässä oltiin vain vahingossa laitettu viesti väärään numeroon, enkä minä oikeasti ollut edes päässyt sisään. Siitä huolimatta juoksin alakertaan, hypin tasajalkaa, huusin että pääsin kouluun ja tärisin ihan hervottomasti. Jalat meinas pettää alta, kädet täris ja sydän hakkas. Terve reaktio sille, että unelmasi toteutuu ja pääset aloittamaan oman elämän? Tiedä häntä, mutta meinasin seota. 

Vanhempien infoamisen jälkeen tulin koneelle, ilmaisin iloni facebookissa (daa, tietenkin) ja siirryin JAMKin nettisivuille. Vihdoinkin siellä oli se nimilista. Ja kyllä, siellä L-kirjaimen kohdalla oli minun nimeni kaikessa kauneudessaan (kauheudessaan ainakin sen toisen nimen osalta). En tiedä onko se vielä tässäkin vaiheessa mahdollista, mutta olin edelleen epäileväinen. En se voi olla minä! Myös tyttö johon tutustuin pääsykokeissa, oli päässyt sisään! :)

Homman laita on siis se, että minulla alkaa koulu Jyväskylässä 22. elokuuta perehdyttämisellä Suomen kieleen ja kulttuuriin (vähän yli puolet ulkomaalaisia tuosta aloittavasta porukasta sairaanhoitajia ja tämä perehdytys on siis kaikille vieraskielisen tutkinnon aloittaville). Työt minulla loppuvat 7. elokuuta, joten minulla on sen jälkeen tasan kaksi viikkoa kasata kamppeeni ja siirtää ne Jyväskylään. Kämpän etsintään siis!

Voiko ihminen enää olla tämän enempää innoissaan!

Day 19 – Something you regret

Pitkällisestä lomailusta johtuen unirytmini ovat heittäneet melkoista häränpyllyä. On siis varsin miellyttävää istua tähän aikaan koneella, kun aamulla pitäisi herätä herätyskelloon taas ensimmäistä kertaa hetkeen (ai niin joo heräsinhän minä siihen viimeksi lauantaina, no anyhow). Huomenna olisi nimittäin vuorossa ystävän kanssa laulamista paikallisella kuntoutuskodilla ja hieman kokoustamista illalla. On siis varsin perusteltua tehdä tänään jotain niin järkevää, kuin blogata aiheesta Jotain mitä kadut.

Forget the past.

Minun menneisyydessäni, niin kuin varmasti monen muunkin, on asioita, jotka olisin halunnut tehdä toisin. On asioita joita häpeilen ja asioita, jotka haluaisin unohtaa. Minua esimerkiksi hävettää melko paljon se, että meinasin ajaa ystäväni auton viikonloppuna päin katukivetystä, sillä en halua hänen ajattelevan, että olen toivottoman huono kuljettaja. Olen kuitenkin pysähtynyt pohtimaan sitä, että kuinka monesti me jäämme kaivelemaan vanhoja asioita ja muistelemaan menneitä, kun todellisuudessa olemme itse ainoita, jotka ne vielä muistavat. Ystäväni varmaankaan tuskin enää muistaa koko tapahtunutta, kun taas minä vatvon miettien sitä, mitä hän minusta ajattelee. Samantapaisia esimerkkejä on lukuisia. 

Elämä on kuitenkin liian lyhyt menneisyyden ruotimiselle. Asiat jotka ovat menneitä, eivät tule koskaan muuttumaan. On turha itkeä enää itkeä ihanaa hetkeä, joka jäi kokematta, koska olimme pelkureita. On turha vaivata päätään virheillä, jotka teimme, kun voisimme sen sijaan yrittää tehdä tästä päivästä ikimuistoisen. Mielestäni hyvä elämänohje on Elä jokainen päivä, kuin se olisi viimeisesi. Riippuen tietenkin siitä mitä tämä kenenkin kohdalla tarkoittaa. Minun kohdallani se tarkoittaisi sitä, että viettäisin aikaa rakkaimpieni kanssa, kertoisin heille kuinka paljon heistä välitän. Vaikka ystävämme tietäisivätkin olevamme meille tärkeitä, ei ole koskaan turhaa ilmaista sitä silti. Todellisuudessa meidän tulisikin elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, sillä huomisesta emme voi tietää. Huomista ei kenties koskaan tule (tämä ei sitten ole kannanotto mihinkään maailmanloppukeskusteluihin :D).

In the end...

Totuus on kuitenkin se, että kuolinvuoteellamme me emme kadu niitä asioita mitä teimme, vaan niitä asioita jotka jätimme tekemättä. Oliko unelmamme muuttaa ulkomaille, mutta hyppy tuntemattomaan oli liian suuri? Pohdimmeko niin kauan kuinka tunnustaa ihastuksemme, että ihastuksen kohde oli jo löytänyt jonkun toisen? Valitsimmeko opiskelupaikan tunteiden sijaan järjen mukaan huomaten kymmenen vuoden päästä, että olemme jo nyt lopen kyllästyneet työhömme? Jos elämä on liian lyhyt menneiden ruotimiselle niin se on myös liian lyhyt siihen, että teemme päätöksiä muiden mielen mukaan tai jätämme unelmia toteuttamatta, koska jotkut niistä vaativat ponnisteluja tai siirtymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. 

Lauantaina nuorenillassa meidän piti jakautua ryhmiin pohtimaan erilaisia mielipiteitä jakavia ja hieman vaikeitakin kysymyksiä. Eräälle ryhmälle tuli pohdittavaksi seuraavanlainen kysymys: Jos saisit mahdollisuuden, muuttaisitko jotain menneisyydessäsi? Kysymys ei aivan sanatarkasti mennyt noin, mutta ideana oli kuitenkin se, että onko menneisyydessämme sellaisia asioita, jotka haluaisimme muuttaa, koska kadumme niitä. Pohdin kysymystä hetken ja tajusin, että en haluaisi muuttaa menneisyyttäni. Vaikka vuosien aikana olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä ja jotka harmittavat minua, ovat ne tehneet minusta ihmisen joka olen tänä päivänä. Mietin myös, että jos nyt muuttaisin vain yhtä pieneä hetkeä menneisyydessäni, kuinka paljon se vaikuttaisi sen jälkeen tapahtuneisiin asioihin ja olisiko lopputulos täysin erilainen kuin mitä se tänä päivänä on. 

Haastan siis muita, mutta myös ennen kaikkea itseäni unohtamaan menneisyyden ja keskittymään tähän hetkeen. Tämä hetki on se, jolloin voimme tehdä päätöksiä ja muuttaa asioiden kulkua. Mennyt on kuitenkin mennyttä eikä sitä auta murehtiminen. 

Myrskyn jälkeen on poutasää

Serkun tyttö katselemassa sadetta.

Hello jälleen! :) Long time no see. Pidin tämmöisen muutaman viikon spontaanin postaustauon, on aika palata jälleen ruotuun. Elämälle jotain muutakin sisältöä, kuin Facebookin tuijottelu. 

Jos jonkinnäköistä ja toisaalta ei minkäännäköistä on tapahtunut näiden muutaman viikon aikana. Päällimmäisinä nyt se, että olen vihdoin saanut töitä kiitettävästi tälle kesälle, eikä minun myöskään tarvitse jatkaa tätä lomailua juhannukseen saakka. Aloitan ensimmäisen jobini kesäkuun kuudentena ja jatkan aina elokuun seitsemänteen saakka lomaillen juhannusviikon tuossa välissä. Olen huojentunut, sillä nyt minulla on kenties edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä tulevan syksyn opiskeluista ilman, että tarvitsee omaa kieltään leivän päälle laittaa. 

Syksyn opiskeluista ei ole vielä mitään varmaa tietoa. Jo menneistä pääsykokeista saan tietoa aikaisintaan tämän kuun 30. Jos haaveilemastani paikasta saapuu hyväksymiskirje, otan paikan välittömästi vastaan ja alan etsimään itselleni kämppää. Jos en saa paikkaa tai vastaus ei ehdi tulla ennen kesäkuun toista viikkoa, käyn vielä luultavasti kaksissa pääsykokeissa. Jännittyneenä siis vastauksia odotellen. 

Ylioppilasjuhlavalmistelut ovat myöskin viimeistään nyt täydessä vauhdissa, sillä torstaina sain virallisen vahvistuksen sille, että minusta on todellakin tulossa ylioppilas. Eihän siitä kyllä epäilyksiä ollutkaan, mutta olihan se hieno kuulla! :) Tällä hetkellä meidän tuvanlattia on täynnä erinäisiä laatikoita täynnä jos jonkinlaista kippoa ja kuppia juhlia varten. Huh, miten ne ovatkaan jo lähellä!

Asiaan millään tavalla liittymättä, rakastan alla olevaa videota! ♥ Check that out!

*Liuta hellitelynimiä*

Törmättiin tämmöiseen söpöläiseen iltalenkillä. :) ♥

I have a headache.

En muista olenko maininnut koskaan blogissani ajoittaisista kovista päänsäryistä. Mitään migreeniä minulla ei ole, mutta toisinaan päälle iskee pahemman luokan hedari. Päänsäryssäni erittäin miellyttävää on myös se, että jos menen nukkumaan illalla ja päätäni särkee, niin hyvin suurella todennäköisyydellä sama kipu jatkuu vielä seuraavana päivänä.

I have a headache, got it?

Kun siis eilen jouduin sulkemaan illalla television ja hautaamaan pääni syvälle peiton alle ohimoilla jyskyttävän järkyttävän kivun takia, olin varma, että tästä kärsitään myös huomenna. Ja niinhän siinä kävikin. Tämän päivän olen siis suurimmaksi osaksi viettänyt tuskastellen kipua, joka tällä kertaa paikantui toiselle ohimolle. Luojan kiitos, muutaman tunnin iltapäiväunien jälkeen kipu alkoi vihdoin kadota. Otin vielä panadolin ja kipu meni tällä kertaa sillä ohi. Tilalle kyllä tuli pieni vatsakipu. Aina ei voi voittaa. 

Explosion.

Kun olin saanut nukuttua päässä olevan jyskytyksen pois, olikin jo aika lähteä pystyttämään kisakatsomoa erään ystävän luokse. Meitä olikin ihan hyvä porukka kannustamassa Suomea voittoon. Täytyy vain toivoa, ettei kämpän omistaja saa naapureilta kovin paljon valitusta meluavista jääkiekkofaneista (joista yhden ääni kyllä voisi kimakuudellaan rikkoa äänivalleja). Myönnän kyllä eksyneeni toisen erän ajaksi kahvipöytään keskustelemaan ystäväni kanssa, mutta oleelliset osat peliä tuli kuitenkin nähtyä. :D

Huomenna päivällä olisi vihdoin ja viimein luvassa jotain ohjelmaakin, ettei tarvitse aivan koko päivää kyykkiä kotosalla. Iltapäivällä koulussamme (tai ex-koulussani) vierailee Anton Laurila ja päätin mennä kuuntelemaan tilaisuutta. Sen jälkeen menen käymään hieman sukulaisilla ja illan päätän seurakuntatalolle ja kirkkoneuvoston kokoukseen. On myös vihdoin varmistunut, että minulla on töitä ainakin seitsemälle viikolle kesällä! :) Pientä pesämunaa saa edes kerättyä syksyä varten, ettei matti kukkarossa tarvitse maailmalle lähteä.